Rain

Your shirt came, just so you know. I don't feel like posting it, you'll get it when I come over.

It's raining. I like rain. It makes the world quiet, nothing but the tap-tap-tap of the raindrops on the roof. I once wrote a short story about rain, let me see if I can find it.

Oh, there it is. It's in Finnish apparently, but since I have nothing else to say I'll just copy-paste it here. Enjoy!

Pie out.

~x~

Tap tapa tap, sade hakkaa ikkunoita ja kattoa vasten. Tylsistyttää, kun ei ole muuta tekemistä kuin kuunnella sadetta. Ei niin mitään. Onneksi se on ihan jännä ääni; ei aivan lorinaa, eikä aivan rummutusta, vaan jotain outoa ja omaansa jostain siitä välistä. Ja asiaa mietittyään päätyy kuitenkin tulokseen, ettei tosiaan keksi mitään niin rauhoittavaa kuin sateen ropina katolla. Etenkin peltikatolla, tai auton katolla. Ne ovat ideaaleja pintoja sadetta varten, mutta kun tarpeeksi kovaa sataa, ääni on kaikkialla muuallakin yhtä ihanan hauskaa.

Nyt ei sada kovaa. Tämä pienikin sade tuli tosin yllätyksenä kaikille, sillä päivällä ei näkynyt mitään merkkejä, että saattaisi sataa. Aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti vaikka vuosi on jo pitkällä syyskuussa. Sitten illalla meni pilveen, ihan yks kaks, ihan parhaaseen ulkoiluaikaan. Mutta nyt pitäisi jo mennä nukkumaan, eikä hiljaisessa huoneessa kuulu muuta kuin kellon tikitys ja sateen hiljainen ropina. Eikai siinä mitään valitettavaa ole, sinänsä, oikein mukava siihen on nukahtaa. Hyvä ja turvallinen. Tapitta tap.

~x~

Tamtatatam. Aamulla se jatkuu edelleen. Keittiön ikkunasta näkee taivasta pitkälle, eikä pilvipeite näytä olevan hellittämässä otettaan tavallisesti niin sinisestä taivaasta. Juuri kun pitäisi lähteä kouluun, sade vain yltyy, sitä tulee valtavalla voimalla ja se hakkaa, hakkaa, hakkaa ikkunaruutuja. Pyörällä meno ei taida olla enää vaihtoehto, ulkona kastuisi läpimäräksi sekunneissa. Onneksi bussi kulkee puolelta, sillä ehtii hyvin koululle. Kumpparit jalkaan vaan ja bussipysäkille seisomaan. Sateenvarjo kannattaa muistaa ottaa mukaan, pysäkillä joutuu varmasti seisomaan joitain minuutteja. Kuinkas muutenkaan. Lopulta bussi köröttää kulman takaa, pysähtyy suhahtaen ja sallii pysäkillä olleet ihmiset kyytiinsä. Sitten se nytkähtää taas liikkeelle.

Bussin kattoon osuessa sade päästää erilaisen äänen kuin tavallisen auton katolla. Bussin katto on nimittäin ohuempi, joskin vain hieman, ja henkilöauton katto on sitä paitsi vuorattu jonkinlaisella kankaalla tai jollain. Niinpä bussin katolla sateen ääni muuttuu hieman, se on korkeampi ja hiljaisempi ja jollain tavalla hieman surumielisempi. Henkilöauton ääni on pehmeämpi ja lämpimämpi ja siihen sekoittuu radiosta kantautuva musiikki tai iloinen keskustelun sorina. Jotenkin silloin käy sääliksi busseja, jotka niin hartaasti ja uskollisesti aina kuljettavat kaikki töihin, kouluun ja harrastuksiin, mutta joita silti aina väheksytään ja haukutaan. Niin surullista, totisesti. Ja surullisena sade yhä rummuttaa bussia, tliptliptip.

~x~

Plip plip plop, ulkona sataa vieläkin. Ja miten vaikeaa voikaan olla keskittyä tunnilla? Opettaja puhuu ja puhuu, häntä pitäisi kai kuunella, ehkä kirjoittaa jotain ylöskin, mutta katse aina vain kääntyy ikkunaan. Sen pintaa pitkin valuu vesivanoja, ne lorisevat alaspäin iloisina, niin kuin ne vain lasilla voivat. Niitä on kiehtova katsella. Lasin pinta on hieman kuin vesiputous, muttei yhtä suuri, ei yhtä voimakas. Hiljaisempi, suloisempi, leikkisämpi, kuin pieni lapsi. Sade kaikkoaa kuuluvista, hiljenee hitaaksi ja verkkaiseksi, vain pamahtaakseen ilmoille yhä suuremmalla voimalla. Se leikkii. Ja kutsuu kaikki mukaansa leikkiinsä. Saatko minut kiinni? se kysyy. Huomaatko minut ajoissa? Ja niin se leikkii ja nauraa ja rummuttaa kovaa ja sitten taas hiljaa. Se on samanlaista kuin lapsena leikitty kirkonrotta, joka oli yhtaikaa hippa ja piiloleikki. Etsijä ja monta piilottelijaa, mutta tällä kertaa sade yksin on piilottelija ja kaikki muut sitä etsivät, pohtivat tuleeko se vielä vai jokohan loppuisi. Sitä se jatkaa tunnista toiseen ja opettaja puhuu luokan edessä. Keskitypä siinä sitten. Tiptipatip.

~x~

Rapatirap. Kankaaseen osuessa ääni muuttuu ihan erilaiseksi. Vielä erilaisemmaksi kuin pellillä tai puulla, se on jotain ihan omaansa. Kuin raapinaa, muttei yhtään inhottavaa ja vastenmielistä. Ehkä ennemmin rapsuttelua? Kyllä, rapsuttelua. Joissain kankaissakin on eroja, mutta sateenvarjot kuulostavat samalta. Ja nyt on koko kaupunki täynnä sateenvarjoja niin että vallan soi ja kauniisti soikin. Matka koululta keskustaan ei ole pitkä, mutta se on tarpeeksi pitkä, jotta sen aikana ehtii niin kauniisti sade soittamaan varjoja. Eikä vain niitä. Kaikkea muutakin kaunista.

Pitkän sadejakson jäljiltä on puistoon kertynyt lammikoita, niin mukavia lammikoita, joissa itseään kunnioittavan lukiolaisen ei kuitenkaan ole sovelias leikkiä. Se on kyllä väärin maailmassa, ettei isoksi kasvettuaan voi tehdä enää mukavia asioita, koska ne ovat jotenkin epäsoveliaita ja pikkulasten juttuja. Mitä pahaa on lätäköissä hyppimisessä tai puuhun kiipeämisessä tai pikkuautoilla kilpaa ajamisessa? Ei kai mitään, paitsi ettei se oli soveliasta. Turhauttava sana. Mutta onneksi lapsia riittää, ja he ottavat ilon irti rapakoista muidenkin edestä. Lähistöllä oleva kerho tai esikoulu tai jokin onkin vapauttanut heitä juuri kourallisen ja siinä he seisovat pienen lammikon ymprillä ja tuijottavat sitä, vanhempien vahtiessa hieman kauempana. Kaikilla on kirjavat kuravaatteet ja yhdellä suloiset sammakkokumpparit. Yksi pyyhkäisee räkää nenästään ja rapaa nenäänsä ja ottaa ensimmäisen loikan. Ja siitä se vasta alkaa. Litsistä litsläts.

~x~

Rumtummtum. Kotona on hiljaista, kaikki puuhailevat omiaan. Yhtäkkiä opiskelu keskeytyy kun valot välähtävät kerran, toisen, vielä kolmannen kerran ennenkuin pienellä sihahduksella sammuvat kokonaan. Äiti melkein kiroaa ajoitusta, ruoka pitäisi saada uuniin. Ja ulkona välähtää ja melkein heti perään jyrähtää, kuin vastaus äidin kommenttiin; tässä on nyt kyseessä suuremmat asiat kuin illallisen myöhästyminen. Se on alkamassa: viimeinen kesämyrsky ennen talvea ja lunta ja kylmää. Tuuli voimistuu ja tempoo puita miltei juurineen ilmaan ja vettä tulee lähestulkoon vaakasuorassa. Eteisessä kalahtaa sen merkiksi että isä saapuu ja hän huokaisee juuri ehtineensä sateen alta pois. Mutta oli kyllä lämmin sade, hän sanoo myös, kuin ohimennen ja ulko-ovi kolahtaa taas. Ja pian lämmin sadevesi on jokapuolella ympärillä. Se valuu kasvoille ja hiuksiin ja vartaloa pitkin alas ja muutamassa sekunnssa vaatteissa ei ole yhtään kuivaa kohtaa jäljellä. Ja se tuntuu hyvältä, suorastaan mahtavalta, aivan kuin ratkeaisi onnesta. Sade piiskaa kasvoja, muttei kovaa, eikä missään nimessä satuttaen, ja kaikkialla ympärillä kaikuu sateen kaikki äänet kauniina ja puhtaina ja läsnä. Ne ovat niin läsnä, niin konkreettisia ja aivan ihossa kiinni. Sade on ihmeellinen, se on kuin lahja, niin kauniisti ja ihanasti se puhdistaa mielen ja ruumiin. Miten se tiesikin tulla juuri kun sitä saattoi kaivata eniten, ilman että itsekään tiesi sitä niin kovin kaipaavansa? On vain sade, ja tietysti ukkonen ja ajoittaiset äänet talolta kun äiti huutaa, että tule nyt herra jumala sisälle sieltä lapsi! Mutta tärkeää on vain sade, sillä vain sade osaa olla niin moninainen ja rikas ja juuri sitä mitä tarvitsee. Juurikin aina oikea. Tlaptaptip.

~x~

Tliptliptip, se on jo heikentynyt. Mutta se oli odotettaavaa, kun koko päivän on satanut. Kun illalla saunan jälkeen makaa sängyllä, katse osuu kirjahyllyyn ja siihen yhteen kirjaan, jonka silloin joskun laski pois kädestään. Vieläkään sitä ei ole lukenut, vaikka se vaikutti mielenkiintoiselta ja jännältä. Hetken mielijohteesta nousee ylös ja hakee sen, silmäilee hieman ennen kuin palaa sänkyyn ja avaa ensimmäisen sivun. Hetkessä imeytyy tarinan joukkoon, on kuin itse olisi osa sitä, niin kiihkeästi ja palavasti ja uudella innolla kirjaa lukee, ja kohta tajuaa että kello on jo ties mitä. Nopea tarkistus kännykän näytöstä kertoo sen lähenevän kolmea, mutta se ei haittaa, huomenna on lauantai ja mikä muutenkaan voisi olla parempaa tekemistä kuin lukeminen? Ja kun syventyy taas kirjaan ei lainkaan huomaa sateen hiljenemistä. Mutta sadetta ei haittaa, se täytti jo tehtävänsä ja niin se vaimenee pois ja lopulta katoaa kokonaan. Tap tapa tap.